torstai 6. maaliskuuta 2014

Paljonko reissulla palaa rahaa?

Mitä Intiassa saa yhdellä (1) eurolla?

-ravintolassa 8 kuppia teetä
-pari aamupalaa ravintolassa
-aterian ravintolassa
-4l pullovettä
-junalipun halvimmasta luokasta noin 200km matkalle
-noin 1kg pyykkit pestynä ja silitettynä

Nyt reissun lopussa on jo aika kirjoittaa hintatietoa. Tästä piti kirjoittaa jo Intiassa ekalla kuukaudella, mutta tämäkin jäi roikkumaan viimeiseen asti. Eläminen on täällä erittäin halpaa, mutta rahaa saa aina palamaan niin paljon, kuin haluaa.

Minun budjetti jokaisessa maassa on 20€/päivä ja se kattaa majoituksen, ruoat ja liikkumisen. Monet sitä ihmettelivät ennen reissua ja väittivät, ettei se riitä mihinkään. Indonesiassa meni 28€/päivä ja sillä rahalla eleli todella hyvin. En jaksanut etsiä halvimpia majoituksia ja en liikkunut ollenkaan  paikallisbusseilla. Jouduin kerran jopa ajelemaan puolitoista tuntia taksilla, kun bussit eivät kulkeneet paikallisen juhlapyhän takia. 20 eurolla olisi kuitenkin pärjännyt Indonesiassa ihan hyvin, jopa Balilla, jossa hieman kallista olikin.

Intiassa rahaa on kulunut yleensä alle 15 euroa päivässä. Goalla tuli elettyä leveästi. Siellä tuli syötyä kalliissa ravintoloissa ja otettua hieman oluttakin ravintolahinnoilla. Myös majoitus oli suhteellisen kallis. Myös Andamaaneilla Havelockin saarella oli kohtuullisen korkeat hinnat, joten sielläkin sai rahaa palamaan aika hyvin. Goan ja Havelockin jälkeen rahan kulutus on tippuhut huomattavasti ja useimpina päivinä rahaa on kulunut 10 euroa. Myös 5 euron päiviä on vastaan tullut muutamia. Tarkoituksena oli säästää rahaa Intiassa, joka ei ole tuolla budjetilla hankalaa, ja valmistautua siten kalliimpaan Thaimaahan. Vaikka rahaa tuli säästeltyä niin silti sai katon pään päälle viihtyisästä huoneesta ja hyvin pysyi leivän syrjässä, myös viidellä eurolla. Rahaa onkin jäänyt säästöön Indonesian tuhlailun jälkeen Intian säästöjen ansiosta yli 450€.

Esimerkki Intiasta: aamupala ja chai(paikallinen sokeripitoinen maidolla lantrattu tee) 40 rupiaa, riksakyyti bussiasemalle 20rupiaa (40rupiaa kahelta), bussimatka Cochi-Kollam 100rupiaa, riksa 10 (20rupiaa), majotus 250 (500 puoliksi), kalliimpi lounas 180 rupiaa, päivän aikana pari 2l vesipulloa 80rupiaa, Illallinen 40rupiaa = 740rupiaa eli 8,7€ (1€ on noin 85 rupiaa)

Rahaa toki saisi poltettua niin paljon kuin haluaa. Yleensä olen mennyt halvimpiin majoituksiin mitä olen löytänyt, mutta huoneet ovat silti oleet siistissä kunnossa. Sekä Indonesiassa että Intiassa on vain kerran tarvinnut taistella torakoiden kanssa.

Indonesiassa omaan huoneeseen meni päivittäin 60.000-200.000 rupiaa (4-13€, 1€ oli noin 15500 Indonesian rupiaa). Intiassa majoituksen hinta kahden hengen huoneesta on vaihdellut 300-1000 rupian (3,5-12€) välillä, joista halvin ei ollut huonoin. Mumbaissa ja Goan paremmissa bungaloveissa hinnat olivat tuota tonnin luokkaa, joka ei kuitenkaan lompakkoa tyhjentänyt, kun vuokra jakautui kahdelle. Halvin majapaikka oli Neil Islandilla, jossa bungalovin sain 150 rupialla. Kalimpongissa 5 euron päivät mahdollisti 200 rupian huone. Jos rahaa löytyy takataskusta enemmän niin on niitä satojen eurojen luksus hotellejakin tarjolla.

Indonesian hintoja ei tullut ylös laiteltua niin niitä en ruoan, juoman ja liikkumisen osalta muista. Yleisesti ottaen eurolla sai paistetut riisit tai nuudelit ravintoloista, joissa paikalliset söi ja turistipaikoista viidellä eurolla sai aina sapuskaa pöytään. Muutenkin siellä tuli oleskeltua vain Balilla ja Lombokilla. Saaria siinä valtiossa riittää, joten tietämystä siitä maasta ei sen tarkemmin ole.

Ruoka on Intiassa halpaa. Etenkin kun pysyttelee pienemmissä ravintoloissa. Aamupalan saa yleensä 25-50 rupialla ja siihen päälle kahvin tai teen 10 rupialla. Yleisesti lounaan tai illallisen paikallisten suosimista ravintoiloista saa 40-120 rupialla ja hinnoissa katto tulee vastaan 200 rupian kohdilla. Kasvisruoat ovat tietysti halvempia ja täällä jopa erittäin hyvän makuisia. Turistiravintoloissa ja suurien kaupunkien hienoissa paikoissa hinnat ovat tietenkin korkeammat.

Intialaista perinneruokaa Bengalurussa
Vettä menee paljon lämpimässä ilmastossa, muttei sitäkään tarvitse jättää ostamatta hinnan takia. 1 litran vesipullo on kaupasta riippuen 15-25 rupian hintainen. Välillä myös olut maistui. Hinta ja saatuvuus riippui on osavaltio kohtaista ja osa Intian kaupungeista on täysin kuivia. Andamaaneilla ja Sikkimissä ei ole ollenkaan alkoholiveroa, joten hinnat ei päätä huimannut. Toisessa ääripäässä oli Kerala, jossa kova verotus antoi samalle viskipullolle kolminkertaisen hinnan verrattuna Andamaaneihin. 0,65l 5% tai 8% olutpullo lähtee kaupasta 50-80 rupialla ja ravintolassa 120-180 rupialla. Sikkimin osavaltiossa Gangtokissa tosin ravintolassa hinta oli vain 80 rupiaa. Siellä juomien hinnat oli muutenkin päänsärkyä aiheuttavan alhaiset, kun samaisesta paikasta sai 6cl viskipaukun 30 rupialla.

Liikkuminen Intiassa hoituu parhaiten junalla. Alimmassa luokassa matkustaminen on halpaa. 150 kilometrin matka Bengaluru-Mysore välillä kustansi 55 rupiaa. Halvimassa luokassa tosin ei ole paikkalippuja, joten joka perseensä nostaa se paikkansa menettää. Silloin ei ollut onneksi tungosta vaunussa ja kaikille löytyi istumapaikka. Lyhyitä matkoja tietysti pääsee hyvin myös busseilla. 10 kilometriä pääsee noin 15 rupialla ja 200 kilometrin matka Cochista Kollamiin maksoi 100 rupiaa.


Pidemmille matkoille (yleensä yön yli kestäville) on tarjolla paikkoja makuuvaunuista. Niissä on neljää eri luokkaa jossa alimmassa luokassa on tarvittaessa kattotuulettimet pyörimässä ja ylemmissä luokissa ilmastointi. Enimmäkseen olen matkustanut halvimmissa makuuvaunuissa. Siellä ei ole erillisiä hyttejä, vaan vaunussa on 72 makuupaikkaa kolmessa kerroksessa. 700 kilometrin matka Kochista Chennaihin maksoi 350 rupiaa. Välillä kuulee tarinoita, miten länsimaalaisilta on yöaikaan taskut tyhjennetty ja muuta arvotavaraa viety. Tavaroistaan on siis pidettävä huolta, ettei anna rosvoille helppoa saalista. Rauhassa olen silti saanut yöunet nukkua, eikä mitään ole viety. Riittää kun on järki päässä eikä nuku seteliniput taskussa pullottaen.


Junalippujen saanti on välillä hankalaa varsinkin, jos lähiaikoina on luvassa joku isompi juhlapyhä. Välillä junat on olleet täynnä ja on täytynyt liikkua busseilla. Intiassa on myös sleeper busseja, joissa yön pääsee nukkumaan makuupaikoille. Kyyti on kuitenkin aivan eri luokkaa verrattuna juniin. Auto hyppii, pomppii ja heiluu kuoppaisilla teillä niin paljon, ettei tiedä onko kuski ajanut bussin vatukkoon. Sleeper busseihin on helppo saada lippuja yksityisfirmoilta, jotka tosin ottavat matkasta kohtuullisen korkeaa hintaa laatuun verrattuna. 500 kilometrin matkalle hinta on 1000 rupian molemmin puolin riippuen firmasta ja bussista.

Kaikkea pikkutavaraakin tarttuu silloin tällöin mukaan. Malesiassa välilaskulla unohin rannekellon turvatarkastukseen ja niin kova kiire oli koneseen, etten jaksanu juosta takasin hakemaan sitä. Ostin sitten Kochista  uuden kellon 100 rupialla. Muuten se oli hyvä kello, mutta 1,5kk myöhemmin Andamaaneilla huomasin, että kello alkoi jätättää. Syy sille selvisi, kun huomasin, että sekuntiviisari kulkee silloin tällöin taaksepäin muutaman sekunnin.

Paikallisia sanomalehtiä on mukava silloin tällöin lueskella. Osa lehdistä on englannin kielisiä, joten kielimuuri ei tule vastaan. Hinta on yleensä vain muutaman rupian. Lehdissä on yleensä erittäin mielenkiintoisia juttuja, kuten alla olevasta kuvasta näkyy.


Intiassa hintataso vaihtelee osavaltio ja kaupunkikohtaisesti. Oikeastaan vain junalippujen hinnat ovat joka paikassa samaa tasoa. Ravintoloilla ei ole mitään tiettyä hintahaarukkaa edes samalla kadulla. Majoituksen hinta/laatu riippuu sijainnista, sesongista ja milloin mistäkin asiasta. Andamaaneillakin jo pelkästään naapurisaareen muuttaminen saattaa tiputtaa hintatason puoleen. Tarkkoja hintoja en jokaisesta paikasta kirjoittele, joten tähän on listattu yleisesti Intiassa vastaan tulleita hintoja.

      Majoitus: -2 hengen huone 300-500rupiaa, kalliimmat                     
500-1000rupiaa
                -1 hengen huone 150-400r, kalliimmat 500-800r

      Ruoka:  -Aamupala pienessä ravintolassa 30-50rupiaa
              -Lounas/illallinen pienessä ravintolassa 40-120rupiaa,                        kalliimmat annokset 120-200rupiaa
              -Välipala pienessä ravintolassa 20-40 rupiaa
              -Aamupala/lounas/illallinen hienommassa ravintolassa                          150-250rupiaa, kalliimmat annokset 300-500rupiaa
              -1kg appelsiineja 40 rupiaa
              -Sipsipussi 55g 20rupiaa

      Juoma:  -vesipullo 2l 30-40rupiaa,
              -kalja: paikallinen Kingfisher 0,65l 5% tai 8% 65-80rupiaa                    kaupassa, 120-180rupiaa ravintolassa
               Sikkimissä 50r pullo ja 80r ravintolassa, viskipaukku 6cl 30r
              -Chai yleensä 10rupiaa, joskus 5-15r
              -Pullo limua 0,6l 30rupiaa
              -Intialainen viski Keralassa 0,375l 315rupiaa, samaa viskiä                   0,75l 200 rupiaa Andamaaneilla

      Liikkuminen:  -Bussimatka 10km 15rupiaa
                    -Bussi 200km 100rupiaa
                    -Junamatka halvimmassa  luokassa 150km 55rupiaa
                    -Junamatka toiseksi halvimmassa luokassa (halvin sleeper                      luokka) 700km 350rupiaa
                    -Yksityisfirman sleeper bussi 500km noin 1000 rupiaa
                    -Valtion bussi samalle matkalle 450-600rupiaa
                    -Riksakyyti 1-2km 10-30 (ilman mittaria, eli tinkastu                         kiinteä hinta)

      Kaikenlaista:  -Sanomalehti 4 rupiaa
                     -Skootterin vuokraus 250rupiaa/päivä (ei tietoa onko                          järkevä hinta)
                     -Polkupyörän vuokraus 50rupiaa/päivä, Neilillä 80r
                     -Nettikahvilan hinta 20-30rupiaa/tunti, Havelockilla                          tosin 200r/tunti ja se oli hidas kuin mikä
                     -Hyttyskarkote, paikallista offia 50g purkki 40rupiaa
                     -Melkein aidot merkkishortsit torilta 200rupiaa
                     -Laadukas rannekello 100rupiaa
                     -Leffalippu 80 rupiaa
                     -Pyykit 100-250 rupiaa, riippuu missä/paljonko pesee

                    
Intiassa palasin lopulta lähtöruutuun ja Mumbaista lähti yöllä lento takaisin Suomeen. Nyt olen Münchenin kentällä odottamassa vielä jatkolentoa Helsinkiin. Kaikenlaista tuli nähtyä Intiassa 4kk aikana, mutta silti se on vain pintaraapaisua siitä kaikesta mitä Intiasta löytyy. Intiassa on kierreltävää vaikka koko eliniäksi.

Eniten Intiassa pistää silmään suuret kontrastit ihmisten välillä. Bentleyn liikkeen edessä kävellessä voi samalla silmäyksellä nähdä puvut päällä keveleviä bisnesmiehiä ja kadulla istuvia kerjäläisiä. Mumbain läpi ajaessa näkee suuria upouusia ostoskeskuksia ja muutaman minuutin jälkeen maisemat muuttuu slummeihin. Esimerkiksi Mumbaissa puolet väestöstä asuu slummeissa.

Intialaiset ovat kuitenkin ystävällisiä ja uteliaita. Oikeastaan jokapuolella Intiaa paikalliset tulevat kyselemään kuulumisia länsimaalaisilta, vaikkeivat osaisikaan englantia juuri ollenkaan. Joissain paikoissa kadulla saa tervehtiä jokaista vastaantulijaa.

Intialaisilla on joskus myös hämmentävä tapa pyytää länsimaalaisia ryhmäkuvaan heidän kanssaan. Siis aivan ventovieraat inkkarit saattaa tulla kyselemään, saako ne ottaa ryhmäkuvan. Taj Mahalillakin minä ja Markus ilmeisesti oltiin inkkareille mielenkiintosempi kuvauskohde, kuin itse Taj mahal. Eikä oltu ainoita länsimaalaisia siellä, jotka olivat paikan suurimpia vetonauloja.

Hämmentäviä tapoja on monia ja niihin tottuu ajan myötä, vaikkei niitä oikein ymmärräkään. Vieläkään ei ole selkeää mitä intialaisten tekemä pään pyöritys tarkoittaa. Sivuittain heiluteltu pään pyöritys saattaa tarkoittaa tilanteesta riippuen kyllä, ei, ehkä tai en tiedä.

Intia on iso ja ihmeellinen maa. On hiekkarantaa, paratiisisaarta, vuoristoa, pikkukyliä ja suurkaupunkeja. Mihin tahansa meneekään niin sitä valtavaa väkimäärää ei tunnu pakoon pääsevän. Silti niitä rauhallisia paikkojakin löytyy. Joissain paikoissa ei viihdy alkuunkaan, mutta onneksi sitä on lääniä sen verran, että on varaa valita mihin suuntaan lähtee, jos alkaa tunnelma tympimään. Monilla hajoaakin pää koko Intian meininkiin ja he vannovat, etteivät enää koskaan tule takaisin. Hyviä paikkoja on tullut vastaan ja uusia suunnitelmia on tullut keksittyä, joten Intia ole mua lopullisesti pois pelottanut. Uutta vierailua saakin suunnitella kohta Suomessa.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Viimeistä viikkoa Intiassa

On taas päässyt vierähtämään muutama viikko siitä, kun viimeksi jotain
kirjoittelin. Suht rauhallisesti oon eteenpäin liikkunut tässä viime
päivityksen jälkeen, vaikka viimeiset puolitoista viikkoa on kiirettä
pitänytkin. Lunta on nähty ja kylmyys koettu, mutta Rajasthanissa on onneksi lämmintä. Paluulippukin on jo käsissä ja lento lähtee paljon aikaisemmin kuin oli alunperin tarkoitus. Jatketaan kuitenkin siitä mihin viimeksi jäin.

Kalkutassa oli vielä suhteellisen lämmintä. Siellä pärjäsi päivällä
t-paidassa ja vaikka illalla pitikin pitkähihainen kaivaa esille niin silti
läpökkäät oli aivan riittävät. Junamatka New Jalpaiguriin oli miellyttävä
vielä aamu 5 asti, mutta siihen aikoihin alkoi pienemmille pysäkeille
jäämään porukkaa junasta pois. Matkustin sleeper vaunussa jossa ei ole
mitään erillisiä hyttejä vaan koko vaunu on täynnä makuupaikkoja. Vaunun sisällä kävi jäätävä läpiveto, kun vaunun ovet olivat auki heti aamusta. Ei
ollut toivettakaan jatkaa nukkumista siinä kylmyydessä. Takin olin tietysti
jättänyt rinkan pohjalle, kun en sitä ajatellut sen olevan tarpeellinen.
Laiskuuttani en jaksanut kaivaa sitä esille. Sukat oli kuitenkin kaivettava
esille ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen ja kengät oli onneksi rinkan
päällimmäisenä, kun olin junaankin mennyt läpökkäät jalassa. Aloin jo siinä vaiheessa miettimään mitä varten tänne kylmyyteen piti lähteä, vaikka
lämpötila oli sentään +10 asteen yläpuolella. Päivällä lämpötila nousi
sentään yli +15 asteeseen, mutta yöllä se ei lohduttanut kun taloja ei ole
tapana lämmittää näillä seuduilla.

New Jalpaigurin asemalta riksa- ja jeeppikyytien avulla pääsin Sikkimin
osavaltioon Gangtokiin. Siellä tuli heti alkuun majapaikkaa etsiessä
hämmästeltyä paikallista kävelykatua, jota ei ole tullut vastaan Intiassa.
Ei semmoista olisi uskonut näkevänsä Intiassa. Täällä kaikki paikat on
enemmän tai vähemmän roskan peitossa, mutta Gangtokin M.G. marketilla ihmettelin olenko enää Intiassa. Leveää kävelykatua reunustivat jouluvalojen kaltaisilla virtielmillä koristetut kaupat, ravintolat ja kioskit. Missään ei ollut roskan roskaa ja kadulla ei ollut hiekanjyvääkään sotkemassa shoppailijoiden kenkiä.


Sikkim on panostanut puhtauteen erittäin paljon ja monen kaupan yläpuolella lukeekin Keep Sikkim cleen. Sen huomasi myös pienemmillä kaduilla. Roskia ei näy juuri lainkaan. Ilma on myös paljon puhtaampaa, kun vertailussa oli Kalkutta. Maisemia en junasta nähnyt, mutta jeeppimatkalla Siligurista Gangtokiin eteen ilmestyy pikkuhiljaa vuoristomaisemaa. Joka kaupungissa, edes Gangtokissa, ei lumihuippuisia vuoria näy, mutta maisemat ovat silti erittäin hienot.

Gangtok oli vain välipysäkki Yuksomiin, josta alkoi vaellus. Gangtokista oli otettava taas uusi jeeppikyyti eteenpäin. Vaikka Sikkimissä tiet ovat
hyvässä kunnossa niin silti kimppajeepit ovat välillä ainoa tapa liikkua ja
oikeastaan erittäin hyviä. Vaikka 10 asiakasta kyytiin ahtautuukin, niin
matka sujuu mukavasti. Vuoristoteiden varsilla on hienoja sloganeita kuten "It's not a rally, enjoy the valley" ja "No need for over speed". Silti
onnistuin hyppäämään kuskin kyytiin joka ajoi kapealla tiellä kaasu pohjassa mutkiin joiden taakse ei näe.

Yuksomin keskusta

Yuksomissa minua jo odoteltiinkin Red Panda vaellusfirmassa. Sinne oli
tulossa myös vaeltamaan 2 jenkkiä ja ajattelin odottaa niitä 3 päivää, niin
päästään samaa matkaa. Onneksi päätin odottaa sillä flunssa iski heti
Yuksomiin päästyä ja sain sitä paranneltua ennen vaellusta. Jenkeillä oli
kiireelliset aikataulut niin he sanoivat menevänsä vain puoleenväliin
vaellusta, Dzongriin asti. Amerikkalaiset kehuskelivat olevansa hyvässä
kunnossa vaellukselle ja se hieman säikäytti, kun itse olin ollut
puolitoista kuukautta Andamaaneilla juomassa kaljaa ja syömässä hyvin.
Ajattelin silti, että kai se on näytettävä minkälaista porukkaa Suomalaiset ovat.

Ennen vaellusta vastaan tuli Ranskalainen Fred. Hän kertoi tulleensa juuri
edellisenä päivänä Goecha La vaellukselta. He eivät päässeet Dzongrista
eteenpäin, kun matkalla oli liikaa jäätä ja kantojuhtina toimineet hevoset
eivät pääseet eteenpäin. Kuulemma se oli myös liian vaarallista kantajille.
Fred kertoi myös, että hänelle iski kova vuoristo tauti Dzongrissa (3950m)
ja hänelle iski kova kuume, oksenetelu ja siihen vielä päälle
hallusinaatioita, joten he joutuivat kääntymään takaisin. Fredin pelottelut
sai minut jälleen ajattelemaan mihin olin lähtenyt. Vuoristotauti ei iske
kaikkiin ihmisiin ja se on ennakkoon mahdotonta sanoa keneen se vaikuttaa, joten oli vain toivottava, ettei minulle iske kovin pahasti.

New Yorkilaiset Andrew ja Sarah saapuivat perille ja vaellus alkoi. Reissuun lähti mukaan opas, firman omistajan poika, 2 kantajaa (joista toinen oli kokki), jakkipaimen ja 2 jakkia kantojuhdiksi. Vaelluksella ei tarvinnut kantaa kun pikkureppua johon otin vesipullon ja vähän vaatetta lämmikkeeksi tauoille. Talvivaatteita tai vaelluskenkiä ei mulla ole mukana, mutta ne hoitu Red Pandan kautta. Vaelluksen kesto on 8 päivää, mutta jo ensimmäisenä päivänä kyseltyäni aikataulusta opas kertoi, että voidaan me mennä koko reissu vaikka kuuteen päivää. Naureskelin ja sanoin, ettei minun kunnolla niin rivakkaan koko hommaa läpi mennä.

Vaelluksen alkua
Ensimmäisenä päivänä matkaa oli 17km ja nousua 1200 metriä, 1700 metristä 2900 metriin. Nousu ei tietenkään ollut suoraan tasaisesti ylöspäin vaan mäkiä mentiin ylös ja alas koko matkan ajan. Opas johti meitä kolmea laiskaa länsimaalaista, kun muu porukka meni jakkien kanssa kiertotietä ekalle majapaikalle. En ollutkaan porukan heikoin lenkki, vaan kuntoansa kehuskeellet jenkit jäivät jälkeen jo alkumatkasta. Rankkaa puuhaa se oli, sitä ei voi kieltää. Sää oli pilvinen ja sumuinen, mutta metsässä näkymät olivat erittäin hienot. Niin rauhallista ei ole Intian reissulla ollut.


Yuksomissa lämpötila oli päivällä +15 asteen tienoilla, mutta ensimmäiseen majapaikkaan Tsokhaan päästyään huomasi, että kylmä pääsi iskemään.
Sielläkin oli sentään +4 astetta lämmintä. Iltaa myöten lämpötila laski
entisestään ja se tuntui jo hyytävältä.Illallinen Tsokhassa sai meidät sanattomaksi. Olin jo ennakkoon kuullut, että ruokailut on aivan omaa luokkaa, mutta silti se aiheutti hämmennystä, kun eteen tuotiin alkuruoat, salaatti ja pääruoan jälkeen vielä teetä. Ainakin ruokailuihin Red Panda on panostanut.

Aamulla herätessä oli mukava huomata, että sää oli parantunut. Jo ennen
vaellusta oli pilvistä ollut jo monta päivää. Nyt pilvet olivat väistyneet
lähes kokonaan ja sumu oli hävinnyt. Maiset paranivat huomattavasti ja
edellisenä iltana vähän näkyneet lumihuippuiset vuoret olivat kirkkaasti
näkyvissä. Auringon lämpö oli myös erittäin tervetullutta.

Tsokha


Edessä oli toinen päivä Dzongriin joka oli vain 9 kilometrin mittainen,
mutta nousua oli 1050 metriä ja niissä korkeuksissa hengittäminen ei ollut
enää niin helppoa. Jokaisella askeleella ylöspäin sai haukkoa henkeä hieman tiheämmin. Loppumatkasta oli voimat jo vähissä ja reidet oli kovilla. Kylmä tuuli alkoi puhaltaa enemmän ja enemmän mitä korkeammalle mentiin. Lämpötila oli jo sen verran alhainen, että lunta oli jo maassa vähän ja paikoitellen polku oli aivan jään peitossa. Dzongrissa lämpötila laski illalla -7 asteeseen ja se oli järkyttävän kylmää, kun olin viikkoa aikaisemmin vielä +30 asteen lämmössa Andamaaneilla. Siellä opas kyseli haluanko jatkaa huomenna eteenpäin vai pidetäänkö välipäivä. Ajattelin että sen verran hyvä olo on, että jatketaan eteenpäin. Ei ollut mitään Ranskalaisen pelottelemia vuoristotaudin oireitakaan tullut. 

Maisemia Dzongrissa

Auringonlasku Dzongrissa oli erittäin hienoa katseltavaa. Viimeisetkin piven rippeet olivat hävinneet pois ja edessä avautu loistavat maisemat. Auringon laskettua taivaalla näkyi kirkas tähtitaivas. Täysikuukin loisti taivaalla ja sen valossa kelpasi myös maisemia katsella.

Seuraavana aamuna herätys oli 4:45 ja edessä oli nousu Dzongri Lahan
katsomaan auringonnousua. Nousu sinne oli julmaa. Vaikka se oli aivan meidän vieressä, niin 250 metrin nousu sai minut haukkomaan henkeä kuin kala kuivalla maalla. Siellä oli myös kova tuuli joka pahensi pakkasen purevuutta entisestään. Ajatus kylmyydestä katosi katsellessa maisemia, jotka kaunistuivat hetki hetkeltä. Auringon noustessa hiljalleen vuoret näyttivät vaihtavan väriä. Lumiset huiput olivat aluksi kuun valossa hieman sinertäviä ja muuttuvat vähitellen oranssiksi, keltaiseksi ja lopulta kirkkaan valkoisiksi. Sieltä näkyi myös Khangchendzonga jota oli lähdettävä
katselemaan lähempää Goecha Lasta.

Dzongri La
Laskeuduttiin takaisin alas Dzongriin syömään aamupalaa jonka jälkeen jenkit lähti paluumatkalle jakkien ja apupojan kanssa. Minä, opas ja kantajat jatkettiin matkaa eteenpäin. Opas sanoi, että tänään on helppo ja lyhyt päivä edessä ja voidaan tarvittaessa jatkaa 4km pitemmälle. Minulle se kelpasi, kun voimia riitti hyvin vielä. Tämä tarkoitti myös samalla, että
vaellus on mahdollista hoitaa kuuteen päivään jota en uskonut pystyväni
tekemään.

Kolmannen päivän iltana päästiin siis Lamuniin 4200 metrin korkeuteen.
Siellä oli jo aika lämmintä iltapäivällä vielä, kun aurinko paistoi.
Lämpötila oli +17, mutta heti kun aurinko meni vuorten taakse niin lämpötila tippui nollaan ja yöllä reilusti pakkasen puolelle. Taas olisi ollut mahdollista pitää välipäivä, mutta suht rento päivä sai minut ajattelemaan, että meneehän tämä koko vaellus kuuteen päiväänkin.




Neljäs päivä lähti käyntiin klo 4:00 herätyksellä. Goecha Lahan lähdettiin
liikkeelle kuun valossa. Tuskallista nousua oli 750m. En ole ikinä tehnyt
mitään niin rankkaa, kun tuo nousu. Eteneminen oli todella hidasta matelua ja ihmettelin vain miten oppaan kävely näyttää niin vaivattomalta. Pelkkä
hidas kävely rinnettä ylöspäin tuntui kuin olisi cooperin testin viimeistä
minuuttia juossut. Se oli yhtä helvettiä, mutta mieli piristy kun näin huipulla liehuvat budhalaiset rukousliput. Se oli merkki siitä, että oltiin perillä tai näin ainakin luulin. Kaikki voimat oli jo siinä vaiheessa loppu ja oltiin vasta puoltoista tuntia edetty. Silloin opas sanoi, että haluatko jäähä tähän vai jatketaanko Goecha Lahan asti. Opas osoitti kauas pohjoiseen ja sanoi, että se on tuolla. Haukoin kymmenen sekunnin ajan henkeä ja ajattelin, että ei tässä touhussa oo mitään järkeä. Muutaman sekunnin ehin jo ajatella paluuta Lamuniin, mutta sitten vain hymyilin ja sanoin, että tottakai lähetään.

Heti sen jälkeen meidän piti laskeutua alas 45 asteen kulmassa olevaa jään ja lumen peittämää rinnettä. Opas siinä vähän aikaa epäröi ja itekin ehin sanoa, että jos siitä ei pääse niin ei riskeerata ja jäädään tähän. Opas siinä sitten pätevänä ukkona alkoi polkemaan jalansijoja lumeen. Välillä se
meinas liukastella, kun lumen alla oli paksu kerros jäätä. Alas asti päästiin kuitenkin ehjin nahoin ja kävellen.

Goecha Lahan päästäkseen oli jälleen kerran mentävä 45 asteen kulmassa olevaa rinnettä pitkin, jota ensin kavuttiin ylös välillä jopa konttaamalla ja lopuksi pääsimme jälleen kerran jään ja lumen peittämään kohtaan. Aloimmen tuttuun tyyliin edetä rinnettä pitkin. Tällä kertaa tosin vaakatasossa. Hidasta ja vaarallisen oloista puuhaa se oli. Tätä jatkui noin 400 metriä, kunnes jää loppui ja pääsi ottamaan viimeiset tuskalliset askeleet Goecha Lahan. Happea sai haukkoa muutaman minuutin verran, että hengitys tasottui. Maisemat oli aivan loistavat. Kuvat ei ole mitään verrattuna siihen miltä vuoret näyttää siellä paikanpäältä katsottuna. Kauan siellä ei silti viihtynyt, kun kylmä tuuli puhalti siellä eikä siltä suojaan päässyt. Onneksi opas kertoi vasta paluu matkalla, että Lamunista Goecha Lahan on matkaa 6 kilometriä. Se tieto ei olis mieltä lämmittänyt neljän aikaan aamulla herätessä.

Goecha Lassa, taustalla Khangchendzonga



Paluumatka Lamuniin oli sekin rankka, kun kaikki voimat oli jo aikalailla käytetty. Lamunista jatkettiin lounastauon jälkeen vielä eteenpäin. Iltapäivällä puoli neljän aikaan oltiin perillä Kokchurongissa, jonka ohi käveltiin jo edellisenä päivänä. Sinne päästessä oli kunto jo aika finaalissa, mutta paluumatka oli aloitettu niin matka oli vain alaspäin. Viides yö vietettiin samassa paikassa kuin ensimmäinenkin eli Tsokhassa. Paluumatkalla tuntui kuin joka askeleella olisi tullut voimia vain lisää, kun pystyi hengittämään taas paremmin.

Maja Kokchurongissa
Vaellus oli erittäin kova reissu, kun en mitenkään hyvässä kunnossa ollut. Vaelluksen pystyy kuitenkin kuka tahansa hoitamaan varsinkin kun siinä on mahdollista pitää 2 välipäivää palautumiseen ja korkeaan ilmanalaan totutteluun. Opas ja erityisesti kantajat olivat kovia ukkoja. Niillä ei tuntunut homma olevan edes rankkaa vaikka tavaraa oli kannossa reilusti enemmän kuin minulla. Kantajilla oli yli 20 kiloa tavaraa selässä ja silti niitten perässä oli mahotonta pysyä.

Vaelluksen jälkeen jatkoin matkaa pois Sikkimistä Länsi-Bengaliin Kalimpongiin. Kalimpong on rauhallinen pikkukaupunki, jossa on miellyttävät vuoristomaisemat. Andamaaneilla tuli vastaan Ruotsalainen Roger joka asuu perheineen Kalimpongissa ja järjestää varjoliitoa ja moottoripyöräreissuja mm. Tiibetiin. Tiibetin reissulle en lähtenyt, mutta varjoliitoa oli testattava. Kalimpong olikin niin pieni kaupunki, ettei Rogeria tarvinnut edes etsiä sieltä vaan se tulikin vastaan kaupungilla kävellessä. Varjoliito oli aivan loistavaa. Maisemat näytti paljon paremmilta lentäessä, kuin vain rinteeltä katsellessa. Edes pieni sumuisuus ei tunnelmia kaatanut, vaikka se peittikin näkyvyyden Khangchendzongalle.

Kalimpongissa meni myös reissun suunnitelmat uusiksi. Suomesta tuli työtarjous ja olihan se otettava vastaan. Intiasta en lennäkään alkuperäisen suunnitelman mukaan Bangkokiin. Oli aika hankkia paluulippu. Reissu siis katkeaa jo ennen puoltaväliä, kun tarkoitus oli palata vasta elokuun lopulla. Muilta reissaajilta kuulleista tarinoista innostuneena olin jo keksinyt suunnitelmaksi käydä Thaimaan, Laosin, Kambodzhan ja Vietnamin lisäksi myös Myanmarissa ja paluumatkan Suomeen olisin yrittänyt tehdä Kiinan, Mongolian ja Venäjän läpi junalla, mikäli viisumit ja liput olisivat hoituneet. Ne suunnitelmat saa jäädä hautomaan seuraavaa reissua varten.

Kalimpongista matka jatkui Delhiä kohti, jossa odottelin reissuun mukaan lähtevää Markusta. Markusen oli tarkoitus lähteä loppureissulle mukaan, mutta se saakin reissata Intian jälkeen itsekseen. Intiassa oli vielä aikaa pari viikkoa, joten otettiin suunnitelmaksi reissata Rajasthanin osavaltion läpi Mumbaihin, josta mulla on lento Suomeen. Vajaaseen kahteen viikkoon tuli kenties haukattua liian monta paikkaa, kun junaliput hankittiin Agra-Jaipur-Pushkar-Udaipur-Mumbai välille. Näin nopealla aikataululla en ole liikkunut Intiassa sitten ensimmäisen kuukauden jälkeen. Yuksomissakin olin vaelluksen lisäksi 7 päivää ja Kalimpongissa 2 viikkoa, joten parin päivän kääntyminen yhdessä paikassa tuntui hirveältä kiirehtimiseltä. Ei sitä tietenkään osannut ajatella, kuin vasta liikkeelle lähtiessä.

Agrassa oli käytävä kääntymässä ennen lähtöä Rajasthaniin ihan vain, että pääsee katselemaan Taj Mahalia. Hankala sanoa oliko se sen arvoista. Olihan se erittäin hieno, mutta siellä tuntui olevan samaan aikaan paikalla puolet Intiasta. Suurimman ongelman aiheutti, kun Intialaiset ei ymmärrä mitä tarkoittaa jonottaminen. Pelkästään lippujen saaminen Taj Mahaliin oli nähtävyys itsestään. Intialaisille ja ulkomaalaisille oli omat jonot (ulkomaalaisten liput maksaa 750 rupiaa, kun inkkarit maksaa 20 rupiaa) ja ei ollut epäselvää kumpi oli intialaisten jono, jos sitä jonoksi voi kutsua. Kymmenen ihmisen levyisessä ja sadan hengen pituisessa jonossa oli vähän väliä tappelu lähellä, kun kaikki ohittelivat toisiaan ja yrittivät repiä lippuja muiden käsistä. Samanlaista toimintaa jonottaminen on täällä jokapaikassa, mutta tällaisessa mittakaavassa tätä touhua en ole nähnyt. Välillä vartijat tuli laittamaan jonoa edes vähän kuriin repimällä ohittelijoita sivummalle ja tönimään ne jonon perälle. Vartijan lähdettyä jono kesti kasassa puoli minuuttia ja homma jatkui entiseen malliin. Ei sitä touhua katsellessa voinut kuin nauraa.

Taj Mahalin sisäänkäynnillä oli onneksi sentään aidat, ettei jono päässyt leviämään, mutta silti tilaisuuden tullen monet hyppivät aivan normaalisti aitojen yli paremmille jonotuspaikoille. Siinäkin onneksi päästiin omaan jonoon. Taj Mahalista nyt on turha mitään sanoa. Saman näköinen se oli kuin kuvissa. Erittäin hieno näky se kuitenkin oli ja isompi kuin sen kuvittelin olevan.


Rajasthan onkin mennyt heittämällä ohi, kun on ollut kiire liikkua paikasta toiseen kokoajan. Pushkar sentään oli niin pieni kaupunki, että siellä ehti jotain näkemäänkin. Eipä tämä silti tunnu vetävän vertoja Sikkimille ja Länsi-Bengalille. Jokapuolella on matkamuistokojuja ja riksakuskit tyrkyttää kiertoajeluita. Toisaalta näin se on monessa muussakin paikassa, etenkin Agrassa. Intian reissu on kuitenkin jo lopuillaan. Enää on pari päivää
jälellä Udaipurissa ja saman verran Mumbaissa. Vaikka pää ei ole hajonnut Intiaan niin on tässä pikkuhiljaa jo aika vaihtaa maisemia. Kuudes päivä olenkin jo Suomessa.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Hiljaiseloa Andamaaneilla


Hengissä olen vaikken blogia ole päivitellytkään vähään aikaan. Andamaanien nettiyhteys oli kovin heikko päivityksiä varten. Heikko oli myös kirjoitusmotivaatio, joten viimeistään nyt lienee aika taas kirjoitella pientä raporttia reissusta.

45 päivää Andamaaneilla vierähti oikein mukavasti. Lämpömittari näytti yleensä +30 asteen lukemia ja ensimmäisen puolentoista viikon lähes päivittäisten rankkasateiden jälkeen auringon eteen ei monesti pilviä eksynyt. Alunperin oli tarkoitus lentää Kalkuttaan jo 22. joulukuuta, mutta Neil Islandilla viihtyi niin mukavasti, että siirsin lennon 9. tammikuuta.

Andamaaneille saapuessa ulkomaalaisille myönnetään Port Blairiin saapuessa 30 päivän oleskelulupa, johon voi anoa 15 lisäpäivää. Tuohon 30 päivän lupaan olin tähdännyt alkuperäisen lennon. Lisäpäivien anominen sujui helposti myös Neil Islandin poliisiasemalla niin ei tarvinnut kiirehtiä mihinkään.

26. marraskuuta Andamaaneille saapuessa ei Port Blairissa Jonin kanssa viihdytty yhtä päivää kauempaa, kun tarkoituksena oli muutenkin päästä Havelockin saarelle mahdollisimman nopeasti. Laivaliput hoituivatkin heti aamulla.

Havelockilla tuli yllätyksenä sen korkea hintataso ja kohtuuhintaisten majoitusten puuttuminen. Korkeaa hintatasoa sai vähän aikaa sulatella, vaikka tiedossa oli sen olevan mannerta kalliimpi paikka. Hinnat oli tuplasti meidän odotusten mukaisia. Saari oli silti erittäin miellyttävä, vaikkei se ollut aivan niin rauhallinen mitä ennakkoon oli odotettu. Rannat olivat sentään erittäin rauhallisia.
.
Pakollinen rantakuva

Havelockin Elephant beachille piti menna metsareittia

Matkalla rannalle

Pieni keihasrausku eksyi 5cm rantaveteen

Havelockilla kylien ja rantojen nimeämisessä on käytetty paljon mielikuvistusta. Paikat oli vain numeroitu yksinkertaisesti kylä/ranta nro.1-7. Majoituttiin pitkällisen vertailun jälkeen 5. rannalle 700 rupian (n.8€) bungaloviin, joka oli meidän mielestä ylihintainen. Se oli silti otettava, kun halvat vaihtoehdot olivat vähissä. Samassa majapaikassa koirankopin kokoinen bambubungalovi maksoi 300 rupiaa.

7 päivää Havelockin rannoilla makoilun jälkeen siirryttiin rauhalliselle Neil Islandille. Vaikka Havelockillakin periaatteessa on rauhallista niin se ei ole mitään verrattuna Neiliin. Saari on sen vertaa pieni, että polkupyörä on yleisin kulkuväline. Poikkeuksena liikenteen rauhallisuuteen tuo Intialaisia turisteja rannalta toiselle kaahaavat pakettiautot.

Neil Islandilta Joni palasi kylmään ja pimeään Suomeen neljän päivän jälkeen ja minulla oli tarkoitus viettää siellä vain viikko ja sitten siirtyä Little Andaman saarelle, mutta jumituin Neilille 35 päiväksi. Kiireettömyys, riippumatto, sukellus ja hyvä porukka oli enemmän kuin riittävä yhdistelmä muuttaamaan mieleni aikeista tutkia muita Andamaanien saaria. Näköjään unohdin kuvia ottaa, joten joudutte tyytymään siihen mitä on tarjolla.


Beach nro.1 Neililla

Hieno paikka, ruma kuva. Natural bridge Neil Islandilla

5 rannalla laskuvesi paljasti kallion jonka paalla kasvoi merilevaa. Leva oli kuin elaimen turkki


Havelockin ollessa Neiliä suositumpi näistä kahdesta vierekkäisestä saaresta, ei voinut olla näkemättä kuinka porukkaa tuli ja meni. Muutamat viihtyivät toki koko oleskeluluvan ajan jatkoaikaa käyttäen. Me Neilillä pidempään oleskelleet pyörimme enimmäkseen samassa sakissa. Pidempiaikaisia asukkaita olivat Suomalaisperhe Jukka, Katja ja Viktor ja Kanadansuomalainen Pekka ja Itävaltalainen George. George jopa kävi 30 päivän luvan päätyttyä lentokoneella kääntymässä Chennaissa, jotta saisi uuden oleskeluluvan. Tällä kertaa hänellä on tarkoitus pidentää lupaa 45 päivään ja viettää nekin päivät Neilillä.

Hieman ennen joulua Pekka sai idean telttasaunasta, joten suomalaisvoimin oli tietenkin sellainen rakennettava trooppiselle saarelle. Kyläkaupassa aiheutin kauppiaille päivän parhaat naurut, kun ensin mittailin 3 metriä leveästä muovirullasta tarpeeksi pitkää pätkää ja lopulta totesin, että otan koko 20 metrin rullan.

Muovirulla pyörän tarakalla keräsi erikoisia katseita ja pysähtyin matkalla myös ihmettelemään krikettiä urheilukentän laitaan. Kun kentän laidalla paikalliselle baarimikolle selittelin, että rakennetaan sauna Neilille, niin ei kauaa kestänyt, että koko saari tiesi asiasta.

Jouluaattona jopa poliisit kävivät kyselemässä saaren parhaan saunan perään, kun rannoilla on avotulen teko kielletty. Poliiseja ei saunaan päästetty, mutta saunaa oli ihmettelemässä ja testaamassa myös pari portugalilaista, itävaltalaista ja oli eräs ranskalainenkin sinne eksynyt. Kymmenen henkeä sinne taisi kerralla sisään mahtua. Tieto saunasta oli kuulemma levinnyt myös Havelockille asti, mutta siinä vaiheessa sauna oli jo purettu ja muovit annettu saunaprojektin hyväksyneelle guesthousen omistajalle. Kahdet kohtuulliset löylyt siitä sai ja nyt tiedän, että telttasauna mahtuisi kivineen päivineen matkatavaroihin ja sen voisi huolettomasti kuljettaa myös halpalentoyhtiöiden 15kg painorajojen sisällä.


Ei se hieno ole, mutta saaren paras
Neilillä on viisi rantaa, joita kaikkia en edes ehtinyt näkemään 35 päivän aikana. Aika kului liian nopeasti tekemättä mitään. Snorklaus, sukellus, kalastus ja kaikenlainen saarta edestakaisin ajelu piti huolen, ettei joka päivä ehtinyt edes ottaa päiväunia riippumatossa.

Sukellus oli erittäin addiktoivaa puuhaa. Alunperin tarkoituksena oli käydä Andamaaneilla vain PADI Open Water sukelluskurssi, joka piti sisällään 4 sukellusta. Sen jälkeen lähti mopo vähän käsistä ja kävin loppujen lopuksi myös advanced kurssin ja sukelluksia kertyi 25. Rahat joita olin varannut sukelluskurssiin, vaelluksiin, kalliokiipeilyihin ja muihin aktiviteetteihin katosivat melkein kokonaan. Lopussa oli vähän jarruteltava, jotta rahaa jäisi vielä viikon päästä suoritettavaan vaellukseen.

Rahat eivät kuitenkaan hukkaan menneet. Hienoimpia näkymiä oli, kun pohjassa makoilee 3 metrinen nurse shark (en tieda mika on suomeksi) ja sivulla alamäkeen viistävän koralliriutan ympärillä uiskentelee satoja kaloja joita on pariakymmentä eri lajia. Kun käänsi katseen ylöspäin, niin näki kuinka pinnan lähettyvillä kolmisenkymmentä isoa barrakudaa ui parvessa ympyrää vaanien pikkukaloja.

Neil Islandilla Johan ja Gautam India Scuba Explorersista ovat loistavia kouluttajia ja pitävät huolen, että varusteet ovat erittäin hyvässä kunnossa. Havelockilla meinasin suorittaa sukelluskurssin, mutta onneksi jätin siellä sen välistä. Monet Havelockilta Neilille siirtyneet sukeltajat haukkuivat monet sukellusfirmat täysin epäpäteviksi. Havelockin edustalla olevat sukellusspotit olivat toki erittäin hienoja.

Neil Islandilla hintataso oli paljon miellyttävämpi. Majoitus ja ruoka oli vähintään puolet halvempaa kuin Havelockilla. Neilillä ensimmäiset 25 päivää majoituin pieneen bambubungaloviin, jossa oli yheiskäytössä suihku ja  paikallinen vessa. Hintaa mökillä oli 150 rupiaa (1,8€), kun samankokoinen bungalovi oli Havelockilla 400 rupiaa(4,7€). Viimeiseksi 10 päiväksi pääsin 400 rupiaa maksavaan rantanäköalan ja oman ison terassin sisältävään erittäin hyvään betonimökkiin, joka oli moninkerroin parempi ja isompi kuin mökki, jossa Havelockilla asuttiin.

Mun bungalovi Neililla
45 päivää kuitenkin tuli täyteen ja matkan on jatkuttava. Maisema vaihtui aivan toisenlaiseksi, kun kävelin ulos Kalkutan lentokentältä. Vasta äsken olin 5000 asukkaan trooppisella saarella ja nyt 15 miljoonan asukkaan suurkaupungissa. Lentokoneessa arvelin pään hajoavan Kalkuttaan jo ensimmäisen puolen tunnin aikana, mutta yllättävän hyvin tähänkin sopeutui, vaikkei tämä erityisen miellyttävä kaupunki ole. Suurin ihmettelyn aihe oikeastaan oli, kun taksissa ei soinutkaan Dr. Bombayn Calcutta.

Edes huonotasoista ja halvoista majoituksista kuuluisa Sudder street ei hätkäyttänyt, kun tiesi odottaa pahinta. Majoituksena toimii vankilaselliä muistuttava ikkunaton koppi. Oikeastaan Port Blairissa brittien rakentamassa Cellular Jailissakin oli kodikkaammat ja isommat sellit. Nykyinen huone on kuitenkin riittävän hyvä parin yön majoitukseen.
Hyvat rakennustelineet Sudder streetilla 
Nyt haluan nähdä vuoria, joten on suunnatava täältä pohjoiseen. Junalippu on kuitenkin jo kädessä ja tänään yötä vasten siirryn junalla New Jalpaiguriin josta menen viereisen kaupunkiin Siliguriin. Alunperin olin ajatellut mennä vain Darjeelingiin, mutta Neil Islandilla Katja näytti kuvia Sikkimistä Goecha La vaelluksesta ja päätin suunnata sinne. Siligurista hoidan oleskeluluvat Sikkimin osavaltioon ja luvat saatuani menen Yuksomiin, josta alkaa 8 päivän vaellus, joka vie lähes 5000 metrin korkeuteen josta on hyvät näkymät maailman kolmanneksi korkeimmalle vuorelle Khangchendzongalle (8598m).

Kalkutassa ja Siligurissa on sentään kohtuullisen lämmintä, mutta Neililtä +30 asteesta soitin Sikkimiin vaellusoppaalle kysyäkseni onko vaellukset tammikuun loppupuolella mahdollisia. Opas sanoi, että vaellus on mahdollista, mutta lämpötila saattaa pudota -15 asteeseen. Sanoin oppaalle "It´s ok, I´m from Finland" ja jälleen kerran mulle naurettiin.

torstai 21. marraskuuta 2013

Kaupunkeja, vesistöjä ja tulevia leffatähtiä

Kun Hampin blogi myöhästyi viikon verran niin tässä on nyt olisi heti perään uutta blogitekstiä. Kaikenlaista on taas tapahtunut Hampin jälkeen.
Puolitoista viikkoa on liikuttu isompia ja pienempiä kaupunkeja ympäri.
Bengalurun ja Mysoren kautta siirrytiin Keralan Cochiin, joka toimi
välipysäkkinä etelään. Cochiin on vielä palattava, koska meillä on sieltä
huomenna juna Chennaihin.

Nyt ollaan Alappuzhassa ja huomenna aikaisin aamulla siirrytään veneellä
Kottayamiin, josta otetaan bussi Cochiin. Täältäkin pääsisi suoraan bussilla
Cochiin, mutta Keralassa on mukava matkustella veneellä, joten mennään sen takia kiertotietä. Tässä nyt kuitenkin viimeaikaisia tapahtumia.


Bengalurun piti olla Intian nykyaikaisin kaupunki, mutta se näemmä tarkoittaa paikan olevan täynnä länsimaisia pikaruokapaikkoja. Muutaman miljoonan asukkaan kaupunki oli liian vilkas, meluisa ja saasteinen, joten
ajateltiin käydä katsomassa lähellä olevaa Mysorea, johon mentiin junalla.

Bengalurun jätehuolto

Liput otettiin halvimmasta luokasta. Halvimman luokan ideana on, että
varattuja istumapaikkoja ei ole eli joka perseensä nostaa se paikkansa
menettää. Onneksi mentiin junaan ekalta pysäkiltä niin samantien päästiin istumaan. Matkaa oli noin 150km ja lippu maksoi 55rupiaa eli 0,65€.

Mysoressa kyseltiin suuntaa torille ja eräs paikallinen innostui näyttämään
meille syrjäsempää pientä toria. Mysoren pikkutori oli mielenkiintoisen
näköinen paikka eikä sitä oltais ikinä löydetty itse. Torin lihaosastolla
maassa näytillä olleet vuohenjalat olivat erityisen maukkaan näköisiä.
Siellä olisi ollut tarjolla myös naudanlihaa, kun kyseellä oli muslimialueen
tori.

Bussien kanssa oli säätämistä, kun majotusta Mysoresta ei haluttu ottaa.
Tarkoituksena oli jatkaa matkaa yöbussilla Cochiin. Lippujen järkkääminen oli ongelmallista, kun tarkoituksena oli lähteä yksityisten bussifirmojen
kyydillä eteenpäin. Näiden firmojen bussit on parempia kuin valtion bussit,
mutta maksavat paljon enemmän. Ei kuitenkaan meinattu löytää yhtään
bussifirmojen toimistoa tai matkatoimistoa, jota kautta lippuja myös saa
ostettua.

Lopulta otettiin käyttöön riksa ja kuski heitti meidät kaverinsa
matkatoimistolle. Lopulta saimme liput ostettua samalle illalle ja pääsimme lähtemään Cochiin.

Cochissa bussin apupoika herätti meidät neljän aikaan yöllä ja meidät
jätettiin jonnekin keskelle pimeää tietä. Mitään tietoa ei ollut
sijainnista, eikä bussikuskikaan osannut näyttää kartalta missä ollaan. Näin asiat toimii Intiassa. Kuski osaa ajaa paikasta A paikkaan B, muttei tiedä
mihin jättää asiakkaat.

Siinä oli keskellä yötä lähdettävä kävellen etsimään majapaikkaa. Lyhyen
matkan päässä vastaan tuli kallis hotelli (3300rupiaa eli 39€, kahden hengen huone), johon oli mentävä ellei halunnut yöpyä kadulla. Päivällä etsittiin omalle kukkarolle sopivampi paikka.

Cochista järkättiin liput Cochi-Chennai junareissuun. Luettiin netistä, että
lippujen järkkääminen asemalta on hankalaa, jopa lähes mahdotonta. Aiemmin monet ihmiset väittivät, että liput pitkän matkan juniin on hankittava vähintään 3 kuukautta ennakkoon. 5 eri tiskillä poukkoilun jälkeen liput irtosi kuitenkin suhteellisen helposti ja junamatkaan oli vain viikon verran aikaa.

Säästeliäinä reissaajina meille riitti halvimman makuuvaunujen luokka, jossa ei ole ilmastointia. Näissä vaunuissa ei ole erillisiä hyttejä vaan vaunu on
täynnä numeroituja makuupaikkoja joita on kolmessa kerroksessa. Hintaa tälle lystille kertyi 350 rupiaa(4,1€). Ei ole paha hinta, kun ottaa huomioon, että yön yli kestävä junamatka on noin 700km.

Ennen Chennaita oli tarkoitus käydä Kollamissa parin päivän vierailulla ja tulla sieltä takaisin Cochiin vesireittejä pitkin Aleppuzhan ja Kottayamin
kautta. Eihän se mennyt ainakaan aikataulun mukaan, kun koko Keralan
kommunistinen osavaltio meni lakkoon. Lakon syytä ei kukaan osannut kertoa, mutta sen takia kaikki paikat oli kiinni. Ihan kaikki. Ravintolat, kaupat ja kioskit olivat kiinni ja riksatkaan eivät ilmeisesti ajaneet. Vene
Aleppuzhaan ei liikkunut, eikä myöskään, bussit, riksat tai taksit.

Lakko kesti yhden päivän, mutta se tarkoitti myös, ettei edellisenä päivänä
Kollamista Aleppuzhaan lähtenyt vene tullut takaisin Kollamiin. Oli
hämmentävää nähdä Intiassa vilkkaan kaupungin kadut lähes tyhjillään.
Venettä oli odotettava vielä yksi päivä lisää.

Lopulta koitti päivä jolloin vene lähti liikkeelle. 8 tunnin matka
Alappuzhaan maksoi 300 rupiaa (3,5€). Keralassa on helppo liikkua
vesireittejä pitkin kaupungista toiseen. Järviä ja jokia pitkin pääsee
kulkemaan lautoilla, risteilyveneillä tai asuntolaivoilla. Lautat kulkevat
vain kaupunkien ja kylien välillä lyhyitä matkoja, mutta niitä menee
päivittäin useita. Risteilyitä on vain suosituimmilla reiteillä ja ne
kulkevat pidempiä matkoja. Kallein vaihtoehto tutkia Keralan takavesiä on
vuokrata asuntovene. Ne ovat isoja makuuhuoneilla ja keittiöllä varustettuja veneitä joita on montaa eri versiota. Kalleimpiin veneisiin mahtuu
majoittumaan lähemmäs 10 henkeä ja niissä on kaikki herkut ilmastoinnista lähtien. Nyt siis kuljettiin vain risteilyaluksella.




Chinese fishing net, näitä on Keralassa siellä täällä

Alappuzhassa meille tuli vastaan mielenkiintonen työtarjous lähes heti kun
löydettiin majoitus. Erääseen intialaiseen elokuvaan tarvittiin
länsimaalaisia johonkin rannalla kuvattavaan kohtaukseen. Kyseessä oli
kuulemma malayamin kielinen (Keralan puhutuin kieli) elokuva. Meillä oli tarkoituksena lähteä takaisin Cochiin kuvauspäivänä, mutta ura leffatähtenä houkutteli meidät jäämään Alappuzhaan vielä yhdeksi päiväksi.

Palkaksi neljän tunnin työpäivästä meille luvattiin ruoat kuvauspaikalla ja
ilmainen yö meidän majapaikassa. Mitään selkoa ei ennakkoon saatu
työnkuvasta, joten oletettiin, että tarkoituksena on vain istuksella jonkun
kohtauksen taustalla.

Seuraavana iltana kuvauspaikalla meille selvisi, että leffaan kuvataan
hääkohtaus, jossa on vain länsimaalaisia. Hääparista ja papista lähtien
kaikki olivat länsimaalaisia turisteja, jotka oli ruokapalkalla otettu
leffaan näyttelemään. Kohtauksessa oli vain 2 intialaista näyttelijää. Noin
60 länkkäriä oli värvätty paikalle kohtausta varten, joista suurimman osan
(kuten meidänkin) tehtävänä oli esittää häävieraita.

Kuvausryhmä

Paikallisen leffastaran tunnisti heti, kun hän käveli kuvauspaikalle. Sen
ympärillä pyöri kolme avustaa laittamassa sen hiuksia, viiksiä ja vaatteita
kuntoon ottojen välissä. Intialaisella naisnäyttelijällä vaatimattomampi
seurue, vain yksi avustaja.

Viikset kuntoon ja työt jatkuu

Kohtaus oli erittäin lyhyt. Todennäköisesti se on vain puoli minuuttia
pitkä, jos sitäkään. Kellään ei ollut mitään vuorosanoja, ei edes oikeilla näyttelijöillä. Kohtauksessa hääpari käveli alttarille ja miespääosan
esittäjä otti heistä kuvia. Naispääosan esittäjä oli morsiusneito, joka toi
morsiammelle kukkakimpun. Meidän tehtävä häävieraina oli kääntyä katsomaan hääparia.

Työ ei siis ollut vaativaa ja samalla pääsi katsomaan mitä elokuvien
kulisseissa tapahtuu. Jossain kohtaa leffaa saattaa minun ja Jonin naamat välähtää ruudulla, ehkä jopa sekunnin ajan. Vaikka kyseessä ei ollut Bollywood elokuva, niin eiköhän viimeistään tämän elokuvan ensi-illan jälkeen ala sieltäkin työtarjouksia tulemaan suuren budjetin leffoihin.

Edellisenä päivänä luvattu ruoka oli kuppi teetä ja banaani, mutta se ei
masentamaan ruvennut, kun ilmaisen majoituksen lisäksi saatiin majapaikalla parit oluet tuotantoryhmän piikkiin. Yhden euron tuntipalkalle päästiin, joka on täällä kuitenkin paljon rahaa. Reissun raha asioista oli tarkoitus kirjoitella muutenkin, mutta se jääköön seuraavaan kertaan.

Hampissa puoltoista viikkoa sitten

Taas on jäänyt kirjoittelu vähemmälle, mutta tässä olis nyt alkuun tekstiä Hampista ja laitan jatkoa lisää joskus myöhemmin. Puoltoista viikkoa sitten lähdettiin sieltä, joten ilmeisesti oli jo aikakin jotain kirjoittaa.

Hampissa kelpasi oleskella. Majoituttiin Tungabhadra joen pohjois puolelle, jossa on rauhallista on ja maisemia kelpaa katsella. Joen eteläpuolella on basaari, jonka ympäristö on täynnä vanhoja temppeleitä ja raunioita, jotka on jäänyt jälelle 1500-luvulla tuhotusta kaupungista. Tunnetuimpana on Virupakshan temppelialue, jonka suurin temppeli on noin 50 metriä korkea.

Virupakshan temppelialue

Isompi temppeli

ja pienempi

Guesthousen verannalle mahtui hyvin pari riippumattoa, joissa oli mukava makoilla, kun on jokimaisema ja Virupaksha temppelit katseltavana. Ainoa huono puoli verannassa on, että kimalaisilla on pesä katossa. Ei niistä muuten haittaa ole, mutta välillä nämä kolme kertaa suomalaista serkkuaan kookkaammat kimalaiset lentelevät yläpuolelella ja paskantavat päälle. Iltaisin samaa tekevät myös katossa kiipeilevät gekot.

Joka aamu auringon noustua useat paikalliset käy peseytymässä joen toisella puolella olevilla ghateilla eli joelle johtavilla portailla. Kahdeksan aikaan joella peseytyy myös temppelin norsu Lakshmi. Vaikka mun haavat onkin jo parantunu, ei joessa uiminen silti houkuttele, sillä jokivesi ei kovin puhtaalta näytä. Asiaan saattaa vaikuttaa paikallinen tapa pestä joessa kaikki eläimet vuohista lähtien.

Joki oli kapeimmillaan näinkin leveä, mutta veneellä se oli ylitettävä ellei halunnut uida

Tietystihän myös pyykit pestään samassa joessa. Kerran jätettiin pyykkiä pestäväks ennen siirtymistä veneellä joen toiselle puolelle. Iltapäivällä takaisin tullessa meidän pyykit oli joen varrella kuivumassa nurmikolla, eikä pyykkitätiä näkynyt missään. Tarkemman katselun jälkeen se oli joen rannalla pesemässä astioita.

Ilmeisesti vesi kelpaa myös juotavaksi. Ainakin joella moottoriveneellä ajeleva mies ohjaili toisella kädellä venettä ja toisella kauhoi joesta vettä juotavaksi.

Myös tämmösellä korilla pääsi joen yli

Hampissa löytyi yks hämmentävä äijä, joka haluais aina ohi kävellessä puhistaa sun korvat. Sillä on aina vyölaukku mukana, jossa on kaikenlaista puhistusvälinettä. Ilmeisesti on se hyvää bisnestä.

Hyvää bisnestä lienee myös oluen myynti. Vaikka Karnatakan osavaltiossa ei ole alkoholin myyntiä kokonaan kielletty, niin Hampissa sitä ei ole tarjolla. Koko kylästä ei virallisesti saa alkoholia, joten riksakuskit yrittivät sitä kaupitella kaikille reissaajille. Hintaa ei tullut kyseltyä, mutta tuskin olisi halvalla saanut pulloa mukaan. Kylässä on myös yksi kapakka, joka löytyy jostain hotellista. Niin kova jano ei ollut, että oltais sitä käyty etsimässä.

Alunperin ei ollut edes tarkoitus lähteä Hampiin, mutta Goalla riksakuski kehui paikkaa niin paljon, että olihan siellä käytävä. Tarkoitus oli olla Hampissa vain pari pari päivää, mutta viikon verran aikaaa siellä vierähti. Tietysti suurin osa ajasta vierähti vain loikoillessa.




sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Ensivaikutelma intiasta

Lentokoneen laskeutuessa Mumbaihin keskiyöllä mulla oli vielä hieman heikko happi johtuen Balin viimeisestä illasta. Viime postauksessa unohdin kertoa, että polvi ja kyynärpää oli auki, sillä onnistuin kaatumaan Denpasarin lentokentällä kiiressä (turhaan) juoksennellessa. Asfaltti ei ollut pehmeää, varsinkin kun matkavarat painoivat selässä. Olotila ei ollut parhaimmasta päästä vastaanottamaan sitä mikä oli tulossa.

Ennakkoon olin lukenut monia tarinoita siitä, kuinka aina Intiaan saapuessa kentän ulkopuolella on 20 hihasta repivää taksikuskia, jotka eivät ymmärrä sanaa ei. Asiahan oli aivan päinvastoin. Prepaid taksille kävellessä ei kukaan tullut kyytiä tyrkyttämään. Ajattelin vain, että kyllä ne tyrkyttäjät ja kauppiaat vielä minut löytää kunhan päivä ensin valkenee.

Hyvin nukutun yön jälkeen oli aika lähteä tutkimaan Mumbaita. Kävelin ympäriinsä vailla mitään päämäärää ja löysin torikadun. Myynnissä oli kaikennäköistä tavaraa. Oli hattuja, hedelmiä, aurinkolaseja ja kanoja, muttei mitään yritetty edes myydä mulle. Kauppiaat tervehtivät ja joku joskus kysyi ostanko hedelmiä, muttei mitään tyrkyttämistä eikä hihasta repimistä ollut lainkaan.

Tarinoiden luomat mielikuvat hihoista repivistä riksakuskeista ja kaupustelijoista särkyivät siis kertaheitolla. Rauhallistahan täällä on, vaikka tietenkin on pientä tungosta 20 miljoonan ihmisen Mumbaissa ja Intiassa ylipäätään. Reissun edetessä näkee onko muualla Intiassa samanlainen meininki kuin Mumbaissa.



Pyykkitupa Mumbaissa

Pyykkiäijä tauolla

Saasteinen Mumbai ja Chowpatty Beach

Pari päivää Mumbaissa oleskeltuani reissuun liittyi samalta pitäjältä kotoisin oleva Joni (ei se joka oli Balilla), joka on reissussa 1,5kk täällä Intiassa. Alustavaa suunnitelmaa tälle ajalle tehtiin jo Suomessa. Suunnitelma oli yksinkertainen ja joustava. Ideana on mennä Mumbaista etelään Goan ja Keralan osavaltioihin. Sen tarkempaan paikkoja ei oltu edes mietitty.Tarkoitus on kuitenkin selvitä marraskuun lopulla Chennaihin josta on lennot Andamaaneille. Sieltä Joni lentää takaisin Suomeen ja minä jatkan reissua taas itsekseni.

Mumbaissa viihtyi pari päivää ihan hyvin pelkkiä katuja ympäri kävellessä, mutta opaskirjasta luettiin Elephanta Islandista, joka Mumbain on liepeillä. Kirjan mukaan saarella luolaan louhittu temppeli oli kuulemma erittäin hieno ja sinne kaiverrettu suuri Shivan patsas jättää upeudessaan kaikki sanattomaksi. Olihan se käytävä katsomassa.

Vasemmalla Taj Mahal hotelli, ei soveltunu mun budjetille. Oikealla Gateway of India, jonka alta veneet lähti saarelle

Sitähän sieltä löytyi mitä luvattiin, ainakin melkein. Luola siellä oli ja Shivan patsaskin, muttei sanattomaksi siellä jäänyt. "Tässäkö tämä nyt oli?" Olihan luola ihan hieno, mutta niin kovat odotukset oli opaskirja luonut, että pettymykseenhän se vääjäämättä johti. Kamerajalusta unohtui ottaa saarelle mukaan niin eipä sieltä pimeästä luolasta järkeviä kuvia saanut. Eipä kyllä muutkaan Mumbain kuvat kovin kummoisia olleet.


Sumuisen ja saastaisen Mumbain nähtävyydet katseltuamme, oli aika siirtyä Goan aurinkorannoille rauhoittumaan. Goalla samantien suunnattiin Mandremiin, koska ymmärrettiin sen olevan rauhallinen ranta. Rauhallinenhan se oli, varsinkin kun sesonki ei ollut vielä edes alkanut.

Mandremissa tuli lähinnä makoiltua rannalla, jossa aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpötila nousi yli kolmenkymmenen. Uiminen oli omalta osalta jätettävä välistä, kun haavat eivät olleet vielä parantuneet. Haavoja oli kuitenkin mukava parannella makoilemalla päivät pitkät riippumatossa.

Muitakin paikkoja kuin omaa rantaa oli Goalla tutkittava ja siihen paras ratkaisu oli mopojen vuokraaminen. Heti kun pyörät oli vuokrattu, suuntasimme läheiseen pikkukaupunkiin Mapusaan.

Vaikka Mapusa oli pieni paikka, siellä oli silti kohtuullisen iso tori, jossa oli kova hulina päällä. Ihmisiä oli tullut läheisistä kylistä käymään torilla ja liikenne oli sen mukaista. Mopoja oli lähestulkoon mahdoton saada torin viereen parkkiin.

Torilla sai pari tuntia kulumaan helposti. Siellä oli angry birds paidoista lähtien kaikkea tavaraa tarjolla ja tietysi siellähän myös oli omat alueet mausteille, hedelmille, vihanneksille ja lihalle. Kaikkiin lähialueen ravintoiloihin haetaan raaka-aineet sieltä, mikä ei lihaosaston nähtyään paljon miellyttänyt. Hygieniavaatimukset eivät olleet ihan länsimaisella tasolla, kun lihaa roikotettiin noin 30 asteen lämmössä lihatiskin yllä. Vain katonharjan varjo oli niitä pitämässä viileinä. Kanat ainakin olivat tuoreita, kun ne säilytettiin pikku häkeissä tai kasoissa jalat sidottuina, etteivät pääse karkuun juoksemaan. Kai niitä sikoja ja vuohiakin oli jossain lihatiskin takana odottamassa vuoroaan päästä näyteikkunalle.





Torin laidoilla oli hyviä ravintoloita, joissa oli mukava käydä syömässä shoppailun ja kiertelyn ohessa. Myös partureita ja suutareita löytyi torilta muutama, mutta heidän taitojaan ei tarvittu, sillä ainakaan vielä en hipiltä näyttänyt ja toisesta kengän kärjestä mahtuu vasta vain yksi varvas ulos.

Hippejä ei Goalla muutenkaan paljoa näkynyt. Suurinosa matkaajista oli venäläisiä, eikä he hipeiltä oikein vaikuttaneet. Osa mainoskylteistäkin oli venäjäksi kirjoitettu ja paikoitellen tuntui kuin olisi Lappeenrannan Prismassa. Ruplat eivät sentään käyneet maksuvaluutaksi.

Jälleen pari päiväa rannalla loikoiltuamme lähdimme etsimään jonkinlaisen linnoituksen raunioita. Linnoituksen nimeä emme tienneet, emmekä tarkkaa sijaintia. Tiesimme vain sen olevan noin tunnin ajomatkan päässä pohjoisessa ja majapaikaltamme saimme sinne karkeat ajo-ohjeet. Ajattelimme ohjeiden riittävän sillä kyllä joku neuvoisi suunnan, jos eksymme.

Noin puolväliin matkaa olimme vielä kartalla, mutta sen jälkeen alkoi reitti olemaan liian sokkeloinen. Lähestulkoon joka kerta kun kysyttiin neuvoa, vastaukseksi saatiin  aivan jotain muuta kuin  mitä edellinen oli neuvonut. Ajeltiin sitten ympyrää muutama tunti. Löydettiin sentään hieno lähes tyhjillään oleva hiekkaranta.

Tämmönen löyty

Myös poliisiratsia löydettiin jossa valittelivat, kun meillä ollut rekisteriotteita eikä vuokraustodistuksia. Poliisit väittivät, että oltiin vuokrattu pyörät laittomasti. Muutaman minuutin selvittelyn jälkeen päästivät meidät kuitenkin menemään, vaikka olivat edelleen sitä mieltä, että ajeltiin pyörillä laittomasti. Ajokorttia eivät sentään kyselleet, mutta eipä sitäkään olis ollut näyttää, kun ei sillä hetkellä ollut mukana.

Goalta lähtiessä siirryttiin vielä viimeiseksi päiväksi Panjimin kaupunkiin odottelmaan Hampiin lähtevää bussia. Vanha Portugalilainen kaupunginosa siisteine katuineen ja kirjavan värisine taloineen oli hämmentävä näky varsinkin, kun oli ensin kävellyt kaoottiselta bussiasemalta läpi uusia toimistorakennuksia ja pankkeja täynnä olevan korttelin.


Panjimissa olisi viihtynyt kauemminkin, kuin vain yhden päivän. Liput Hampiin oli kuitenkin hankittu ja tänne oli lähdettävä. Onneksi lähdettiin, sillä täällä kelpaa makoilla riippumatossa joen varrella ja katsella suht hienoja maisemia. Taas postauksen kirjoittaminen venähti pari viikkoon, jos nyt Hampista jaksaisi parin päivän sisällä laittaa uutta sisältöä blogiin.